Arrekartta - kuvasta villahuiviin

Käsityötaiteen perusopetus

Kokeilevan käsityön opinnot alkoivat syksyllä 2009 ja päättyy Opistotalolla pidettävään lopputyönäyttelyyn 10.-29.1.2012.

Joulukuun 12. jätämme ”mikä minussa on parasta” taideproduktit opettajillemme arvioitavaksi ja tammikuussa ryhmämme kerääntyy loppunäyttelyymme Helsinginkadun opistotaloon. Näyttelystä kukin voi nähdä oman kykynsä, työmääränsä, kiinnostuksensa, toiveensa ja saavutuksensa, erityisesti oppimansa ja kokemansa ryhmässä ja sen ohjauksessa. Ripustus tulee olemaan kiinnostava itse töineen ja niistä otettuine valokuvineen, unohtamatta portfolioita.

Simpanssi ja kolmas silmä – aikamatka tulevaisuuteen

 Kaksi ja puoli vuotta kestäneeltä kokeilevan käsityön opinnoilta jäi iso säilö orientoitumislappuja, tehtäviä, ohjeita, piirroksia, luonnoksia ja kaiken kaikkiaan eri materiaaleista jäänyttä silppua. Portfolio-laatikko oli minun muistitikkuni ja sen ihanasta kaaoksesta löytyi leikekollaasi, joka oli ensimmäisiä arvoituksellisia tehtäviämme. Kuvakollaasini esitti äitisimpanssia, jonka otsaan olin liimannut kolmannen silmän. Tehtävänä oli intuitiivisesti koota lehtileikkeistä aarrekarttakuva, joka esittäisi omaa ajatustamme siitä, millaisina me kuvittelemme olevamme runsaan kahden vuoden päästä - jolloin opinnot päättyvät. 

Parasta minussa, joogaava nainen ja kietaisuhuivi

Kurssin viimeisessä aarrekartta kuvassa (kollaasissa) mietimme Vuosaaren luokassamme, mikä meissä on parasta. Täydensin elokuiseen maisemaan aikakausilehdestä irrottamani joogaavan naisen. Hahmo sulautui luontoon ja oli osa ympäristöään.

Lopullinen valmiiksi saatu leikekuva ilmaisi onnen tunnetta luovuuden ja mielikuvituksen voimasta. Käsityöllisen kurssin aikana olen löytänyt itsessäni paljon kätkössä lepääviä ulottuvuuksia ja tavan nähdä itseni uusiutuvana, niin kuin tekeväisenä ja suunnittelevana omana itsenä.

Parasta-tehtävässämme meidän tuli miettiä mikä osa meistä, kuten käsi, olkapäät, niska yms. on parasta itsessä. Pohdimme osasemme yhteyttä omaan tahtoon, toiveisiin, mieltymyksiin, muistoihin ja hyviin ominaisuuksiimme. Käsityöprodukti ilmentäisi tavalla tai toisella näistä lähtökohdista nousseita ajatuksia. Minulle selvisi melko nopeasti tehtäväni aihe - vatsan ympärille kietaistava villahuivi. Nimesin vatsan kasvun paikaksi -miten sen saattaa kukin milloinkin ymmärtää.

Wetterhofin villakangas

Lopputyössämme tutustuimme kiinnostavaan materiaaliin. Tupu oli kantanut luokan eteen ison tukin Wetterhofin letkuvillaa. Revinnäistekniikka ja huovutus ihastutti heti teknisenä yhdistelmänä. Sinänsä uutta tekniikkaa oli hauska suunnitella mielessä ja miettiä, miltä tämä voisi näyttää jos teenkin näin ja huovutan. Wetterhofin villa mahdollisti ja rajasi työskentelyäni - se loi luovalle prosessille kiinnostavat raamit. 

 Mallipala I 

Wetterhofin villa muistuttaa rakenteeltaan säkkikangasmaista ristiin ja rastiin menevän loimen ja kuteen harvaa pintaa, jota huovuttuneena ei uskoisi samaksi. Ensimmäiset koetilkut antoivat siis osviittaa aivan omanlaisesta materiaalista revinnäisyytensä ja huopumisen ansiosta.

Koetilkussa pienestä ideasta lähti yksinkertainen villakuosi pitkänomaisine raitoineen. Raidat saivat näyttämään villan hauskalla tavalla läpikuultavalta. Raidat korostuivat kuin pienet suonet lehtivihreässä. Ensimmäisestä kokeilusta olisi voinut tulla johtoajatus lopulliseen villatyöhön.

 Mallipala II 

 Näin kuitenkin kolmiulotteisuuden eräänlaisena haasteena, jota nimenomaan revinnäistekniikka tuki. Toisessa koemallissa teimme myös värjäyskokeilun. Ryhdyin hapsuttamaan turkoosiksi värjättyä villaa.  Pienessä kokeilupalassa huovuttuneet villahapsut näyttivät leveiltä ja sojottavilta. Tilkkuun syntyneet harvat kohdat kevensivät hapsukkaan ilmettä. Valmiina mallitilkku väreineen ja hapsuineen näytti pirteältä ja sydämeni pamppaili.

 

 Kietaisuhuivi

Suojassa

   

”Myöhemmin löysin itseni kodin läheltä puun alta, joka oli kesällä tarjonnut mainion sadesuojan ja pälyilytuokion variksen kanssa kuurosateen rummuttaessa puun lehvistöön. Tällöin huomasin puun kupolimaisuuden, kuin olisin ollut kirkon kellon sisällä. Lehdet tiputtanut jykevä lehmus kutoi oksistollaan harvan suoniston minun ja ruohoa nuuhkivan podengomme Violan ympärille – oksiston antamasta suojasta katselin Vantaan joen suuta”.

 

Kietaisuhuivi prosessina

Ryhtyminen työskentelyyn, mittakaavassa paljon suuremman tekstiilin ääreen, jännitti. Revinnäisvaiheessa suunnittelin ja kiskoin villakankaan kudetta muotoillakseni hapsut. Loppujen lopuksi huiviin kertyi viisi solmittua lankanyyttiriviä. Huivin yläosa jäi melko harvaksi ruutumaisten aukkojen rivistöiksi. Harvalankainen puolisko huivista korostui tiheän rimpsukerrosten rinnalla. Olin tässä vaiheessa melko kiinnostunut siitä, miten tämä helposti hajoava lankaversio muuttuu huovuttuneeksi villahapsuhuiviksi. 

Huovutuksen yhteydessä ompelin hapsurivien väliin ohuet muovisuikaleet. Huovuttaminen oli myös tämän takia hitaampaa. Huivin lopputulos oli mallitilkkuun nähden erilainen. Hapsut olivat ohuempia ja puikkomaisempia, kuin mielikuvani leveämmästä ja muodokkaammasta lopputuloksesta. Surin hieman näkymää ja huivi jäi lepäämään muutamaksi päiväksi saunan lauteille.

 Myöhemmin huolitellessani tekstiiliteostani venytin villavat hapsut leveämmäksi. Sidoin revinnäistekniikalla tehdyn huopuneen ”lumikiteen” ja olin loppujen lopuksi hyvin tyytyväinen työhöni. Mielestäni huivissa oli jotain primitiivistä, joka viittasi yhteydestämme luontoon, sen antimiin villaan ja turkkiin. Huivi edustaa villallaan lämpöä, johon voi kietoutua. Taisin tehdä paimentolaishuivin ja olen lopputuloksesta sekä yllättynyt että ylpeä.

 

Lopuksi

 Kiitän lopuksi Tupua kaksi ja puoli vuotta kestäneestä yhteistyöstä, kiinnostavasta ja erinomaisen taitavasta ohjauksesta.